On täysin ymmärrettävää, että sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyvät ratkaisut jakavat kansaa erityisesti oikeisto-vasemmisto-akselilla. On tärkeää, että hyvinvointiyhteiskunnasta pidetään kiinni, ja että palveluita osataan priorisoida myös hankalina hetkinä. Toisaalta on aivan yhtä ymmärrettävää huolehtia taloudenpidon kestävyydestä, jotta nämä samat palvelut voidaan taata tulevillekin sukupolville.
Keskusteluun liittyy kuitenkin paljon ylimääräistä vastakkainasettelua, jonka ei pitäisi olla keskiössä yhteisistä asioista päätettäessä. Esimerkiksi media ainakin tekee osuutensa tässä siten, että kysymykset asetellaan joko-tai -vaihtoehdoiksi: aina palveluita pitää joko karsia tai veroja nostaa. Toki vaalikoneissa tällaiset selkeät vastakohdat auttaa äänestäjää sijoittamaan itsensä helpommin poliittiselle kartalle. Varsinainen ongelma jää kuitenkin ratkaisematta: maalaisjärjelläkin osaa päätellä, että ikuinen pallottelu leikkausten ja veronkorotusten välillä ei ole pitkällä tähtäimellä erityisen kestävä.
Mitä sitten tulisi tehdä? Liberaalina tuntuu oudolta sanoa näin, mutta tehdään asiat siten, kun on aina ennenkin tehty (mutta mikä lähivuosina on päässyt unohtumaan – panostetaan kaikessa toiminnassa ennaltaehkäisyyn. Sosiaali- ja terveysministeriön tavoitteiden mukaan ennaltaehkäisy on suorastaan välttämätöntä sote-palveluiden kestävyyden ja kustannusten kasvun hillinnän kannalta.
Myös Oulun yliopiston yleislääketieteen professori Juha Auvinen korostaa vahvan perusterveydenhuollon olevan tieteellisen näytön mukaan kustannustehokkainta myös kokonaisterveydenhuollolle. Suomessa tämän toteuttamisen esteenä toistaiseksi on sektoroitunut terveydenhuoltopalvelu, jossa rahoitusta jaetaan yhä enemmän niin työterveyteen, yksityiselle sektorille yleisesti kuin opiskelijoiden terveydenhuoltoon. Yksityistä terveydenhuoltoa voi kyllä hyödyntää, mutta kaikkia toimijoita tulisi rahoittaa yksikanavaisesti, jotta jonot lyhenevät kaikilla. Toisin sanoen terveydenhuollon pitäisi olla universaalimpaa sen sijaan, että eri (etu)ryhmille on omat erilliset terveydenhuoltopalvelut.
On siis hyvin ilmeistä, että mikäli haluamme tehdä kestävää talouspolitiikkaa pitkällä aikavälillä, meidän on uskallettava pitää kiinni siitä, mihin meidän terveydenhuoltojärjestelmämme alkuperinkin perustuu – eli kattavaan perusterveydenhuoltoon.
Valitettavaa kuitenkin on, että tätä ajatusta haastetaan yhä enemmän myös Suomen sisällä. Esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra totesi hallituksen budjettia esitellessä avoimesti, että niin sanottu ”ylimitoitettu sosiaalivaltion malli” on tiensä päässä. Ehkäpä houkuttelevasti sanoitettu tietylle kohderyhmälle, mutta käytännössä Purra sanoo, että hyvinvointivaltiota ei voida enää ylläpitää. On hienoa, että Purra kantaa huolta Suomen taloudesta, mutta mitä enemmän vajoamme peruspalveluihin, sitä vähemmän meillä on varaa yhtään minkäänlaiseen valtioon.
Ratkaisuja siis on muitakin kuin laastareita, mutta kykenemmekö yhteistyöhön ideologisen väittelyn sijaan?